torstai 28. toukokuuta 2015

"Täytyy nauttia taipaleesta, matkalla olosta, eikä aina vain varrota perille pääsyä." - Rolf Arnkil

Jos on yhtä kärsimätön ihminen kuin minä, niin otsikon noudattaminen elämässä on äärimmäisen vaikeaa. Mutta siihen kuitenkin pyrin. Nyt kun olen ollut kesälomalla niin ihan tietoisesti olen myös vetäytynyt omiin oloihini. Miettimään, että mitä ihmettä tässä tapahtuu ja on tapahtunut. Olen ehkä päässyt erakoitumaan liikaakin, sillä eilen soitin A:lle töihin "meidän on pakko muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ihminen saa viettää vapaapäivää rauhassa!"-puhelun. Heh, täällä siis ramppasi kaupustelijoita, jotain edustajia (?) ja erehtyipä yksi tuttukin piipahtamaan. Niinpä niin, olenko maininnut, että työskentelen sosiaalialalla? Ei hyvin sosiaaliselta tunnu nykyisin. Ja todellisuudessa tänne metsän keskelle ei kukaan yleensä eksy. 

Mutta tuohon taipaleesta nauttimiseen. Olen koko raskauden ajan kirjoitellut eräälle foorumille vertaistukiketjuun. Kaikki siis odotetaan vauvaa syntyväksi heinäkuulle. Aluksi kyseinen foorumi oli pelastus kun sinne pystyi nimettömästi purkamaan tuntojaan eikä kukaan "oikeasta" elämästä vielä tiennyt raskaudesta. Yhtenä iltana tällä viikolla selailin foorumille marraskuussa kirjoittamiani viestejä. Viestejä epäuskoisuudesta, jännityksestä, ilosta ja onnesta. Miten sitä olikin jo unohtanut osan niistä asioista? Viestejä lukiessani mieleen muistui järjetön mandariinihimo, jatkuvat vatsakivut, liikunnan jälkeen tulleet vihlomiset ja näitten tuntemusten seurauksena tullut pelko ja jännitys keskenmenosta. A kehotti jatkuvasti olemaan töissä varovainen ja hän pelkäsi, että kohtaan väkivaltaa työssäni. Olin aivan mielettömän väsynyt. Ensimmäinen "ulkopuolinen" jolle kerroin raskaudesta oli ratsastamani hevosen, Maran, omistaja. Tämän jälkeen aloin hiljentää vauhtia ratsastaessani, en hypännyt esteitä enkä lähtenyt enää maastolenkeille. En koe, että tuolloin olisin paljoakaan nauttinut raskaudesta. Jatkuvaa epätietoisuutta ja epämiellyttävää oloa. Itkin A:lle, että elämästäni on viety viimeinenkin ilo kun ei tehnyt suklaata mieli. Mutta en tiedä olisinko tuossa vaiheessa halunnut vielä olla "perilläkään". 

Energinen keskiraskaus oli kieltämättä ihanaa aikaa kun jaksoi touhuta, liikkua ja tehdä asioita. Jaksoi käydä töissä ja panostaa siellä. Vauvan liikkeet alkoi tuntumaan ja usko raskauden onnistumiseen kasvoi. Vatsa alkoi kasvaa ja näyttää siltä, että siellä on vauva kyydissä.

Missä mennään nyt? 6 kokonaista viikkoa laskettuun aikaan. Vatsani on kasvanut valtavaksi palloksi jonka paino tuntuu jaloissa ja nivelissä. Vauva liikkuu, kääntää kylkeä, hikottelee ja kaikki tämä tuntuu kiristävänä tunteena vatsanahkassa joka ei ole tottunut tällaiseen venymiseen. Mitään rasvaista en voi syödä, enkä muutenkaan mitään suuria määriä, sillä vauva on ylhäällä painamassa ruokatorveen joten närästys on tuttu kaveri. En voi kitkeä kukkapenkkejä kun kyykyssä oleminen/kumartelu ei onnistu ilman kipuja.
...mutta toisaalta... enää 6 kokonaista viikkoa laskettuun aikaan, lähes 34 viikkoa jo takana! Miulla on iso vauvamaha jossa vauva mahtuu vielä liikkumaan ja kääntämään kylkeä. Ei tule syötyä överiähkyjä grilliruokaa tai mitään muutakaan. Vauva on vielä ylhäällä, joten todennäköisesti ei ole ihan ennen aikojaan syntymässä. Ei tarvitse kitkeä kukkapenkkejä kun on kerrankin hyvä syy miksei voi sitä tehdä. Ja ihan jos realisteja ollaan, niin älyttömän hyvinhän tämä odotusaika on mennyt. En ole oksentanut kertaakaan, vielä en ole löytänyt yhtään raskausarpea, jaksan kävellä usean kilometrin lenkkejä ja toissapäivänä joogasin 2.5 tuntia. Töistä olin yhteensä 5 päivää sairaslomalla odotusaikana.

Jälleen kerran, asenteesta on kaikki kiinni. Miten päin asiat ajattelen? Minulta kysellään paljon jännitänkö synnytystä. En jännitä. Enemmän odotan sitä, että pääsen näkemään vauvan ja pääsen tästä isosta vatsasta eroon. Kyllä se sieltä jotenkin ulos tulee ja juuri siten kuin on tarkoitettu. Ja entisenä kipukroonikkona helpottaa se, että synnytyskipu tulee tuskin kestämään vuosia.

Täällä siis eletään ihan vauvakuplassa.Viime viikolla pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa ystäväni ihanaa pientä tyttöä, jolla oli ikää huimat 5 viikkoa. Oli se ihan syötävän söpö <3 Perjantaina ja tiistaina oli viimeiset kerrat äitiysjoogaa ja sieltä sai paljon työkaluja loppuraskauteen. Sanoin A:lle, että muistuttaa minua tietyistä hengitystekniikoista/rentoutusharjoituksista synnytyksen alettua, mutta hän epäili saavansa nekkuun jos alkaa ehdottamaan niitä kun minä olen tuskissani... :D

Tällä viikolla kävin äitini kanssa kirpputorilla ja löysin sieltä ihanan halvalla vaatteita joihin mahdun! Äitini osti vauvalle ihanan leikkimaton, joka on varmasti lähes käyttämätön. Oli vielä alkuperäisessä paketissa käyttöohjeineen. Käytiin samalla hakemassa multaa miun kukkapenkkeihin, tuollahan ne vielä odottaa laittajaansa kun en taas ajatellut ihan loppuun. Mitä se auttaa, että ne nostetaan miulle pihaan jos en saa niitä laitettua penkkiin asti? :D No sen verran olen saanut ajoiksi, että vauvan kaikki vaatteet on nyt pesty ja SILITETTY! Kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni silitin vaatteita ja lakanoita! ...jos ei siis juhlavaatteita yms. lasketa. Siinähän tuo rattoisasti meni kun samalla katsoin Netflixistä Madagascaria. Nyt on vauvan kaappikin laitettu ja pakkohan siitä oli kuva ottaa,  veikkaan ettei noin siistinä tule enää koskaan olemaan.
Meneehän se vapaapäivä näinkin :)
Kaikki järjestyksessä :)


...Ai niin, yhtenä huolenaiheena on ollut tuo meidän Sara-koiravanhus joka on ontunut etujalkaansa. Erikoista tässä ontumisessa on ollut se, että jalka on parantunut aina koiran käytyä pitkällä lenkillä tai saatuaan herkkuja. Se parani myös silloin, kun tassuun laittoi perus Basibact-voidetta vaikkei siitä ollut edes iho rikki. Anoppini sitten ehdotti olisiko kyseessä sairaus nimeltä huomionkipeys. Ehkä se aavistaa, että tässä perheessä on muutoksia tulossa ja se on huolissaan asemastaan? En tiedä, mutta olen nyt parin päivän ajan tietoisesti huomioinut koiraa enemmän ja rapsutellut sitä enemmän. Ja kas kummaa, koira on taas entisellään ilman mitään vaivoja. Voi toista <3 

Huomenna lähdetään A:n kanssa reissuun! Juna lähtee aamulla kohti Helsinkiä ja illalla on luvassa Nitro Circus MotoMayhem- tapahtuma olympiastadionilla. Lauantaina sään salliessa mennään korkeasaareen ja illalla treffataan siskoani. Sunnuntain ohjelma on vielä avoinna, illalla ollaan kotona. Ihanaa lähteä täältä pois! 2 yötä Sokos Hotel Tornissa ja 2 hotellin aamiaista! Junamatkat vähän jännittää, mutta eiköhän noista selviä ramppaamalla usein ravintolavaunussa kahvilla niin ei tule liiaksi istuttua paikoillaan. Tarkoituksena on kuvata paljon eli kuvapostausta on luvassa ensi viikolla.

...Pahoittelut siitä, ettei viimeinen kappale ole samalla fontilla kuin muut. En tiedä miksi, mutta hermo meni kun en saanut siitä samanlaiseksi. Eli koitetaan elää tämän kanssa!:)



keskiviikko 20. toukokuuta 2015

"Usko minua: Mikään ei ole niin vaarallista kuin sisällä istuminen, silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita." Hemuli


Ei ollenkaan hullumpi maisema lenkkeillä, eikö? 

Eilen olin tosiaan siellä Enjoying pregnancy- workshopissa ja kylläpä meni 2.5h nopeasti! Tehtiin paljon mielikuvaharjoituksia, harjoiteltiin erilaisia hengitystekniikoita ja oman kropan tuntemista. Ei muuten ole tää ruho enää entisensä ja ihan huvitti kun siihen piti tutustua uudestaan :D Toki tehtiin jooga- ja rentoutusharjoituksia myös paljon. Tärkeimpiä harjoituksia mielestäni oli ne, joissa pyrittiin saamaan keskittyminen täydellisesti johonkin tiettyyn asiaan. Näitä harjoituksia voi käyttää sitten kivun hallinnassa synnytyksessä...kun vaan vielä muistaisi ne silloin. Työpaja aloitettiin ja lopetettiin piirtämällä oman kehon kuva; kuinka sen tunnen? Laitan omat kuvani tähän alle:























Oikealla on siis kuva tunnin alusta. Punaiset kohdat on kipukohtia ja tuo sininen kuvaa sitä miltä hengitys tuntui. Vasemmalla on sitten kuva tunnin jälkeen. Kipukohdat hävisivät ja hengitin vapaasti. Nuo ympyrät tai mitkälie tuossa oikealla on niitä kohtia jotka tuntui erityisen rennoilta työpajan jälkeen. Tuo piirtäminen tuntui aluksi todella typerältä, mutta toisaalta oli hyvä pysähtyä kuuntelemaan itseään: miltä tuntuu? 

Perjantaina on varsinaisen äitiysjoogan viimeinen kerta ja ensi tiistaina on toinen kerta tuota työpajaa. Äitiysjooga on ollut todella mielenkiintoista ja pisteet menee ehdottomasti ammattitaitoiselle ohjaajalle. Tunneilla on keskitytty oman kehon lisäksi raskauteen, ja pysähdytty miettimään esimerkiksi miten vauva reagoi hengitykseen ja liikkeeseen. Ennen joogan aloittamista panikoin paljon sitä, miten osaan puhua englantia tunneilla, mutta ilmeisen hyvin se on onnistunut. Ei se vieläkään luontevalta tunnu, mutta tiedänpähän yrittäneeni parhaani. Ja olisipa ollut tyhmää jättää kurssi väliin oman pelkuruuden takia, olisin jäänyt paljosta paitsi. Pelkoja päin! 

Eilen kävin myös neuvolassa ja tuntui hyvältä saada kehuja sieltä. Itsellä kun on ollut välillä melkoisen tuskainen olo ja pelko siitä, osaako sitten vauvan synnyttyä toimia oikein niin ainakin odotusaikana olen onnistunut pitämään huolta itsestäni! Verenpaineet, painonnousu, hemoglobiini, kaikki ihannearvoissa. Vauvan sykkeetkin oli tasaiset ja selvästi jo reagoi ulkopuolelta tuleviin ääniin kun siihen malliin potki anturaa jolla ääniä kuunneltiin <3 Musiikkia onkin kuunneltu ahkerasti ja erityisesti Nightwish tuntuu olevan myös vauvan suosiossa :) 

Tänään oli vuorossa siivouspäivä ja A parkakin joutui heti töistä tultuaan imurin varteen kun meikäläiseltä loppui jaksaminen. Mutta tulipahan siistiä eikä kuulemma haitannut imurointi kun minä olin siivonnut muuten koko talon ja tehnyt ruuankin :) Äsken kävin vielä iltalenkillä Saran kanssa ja nautiskelin hiljaisuudesta, lämmöstä ja kesän tuoksusta. Kyllä raitis ilma vaan tekee mielellekin ihmeitä. En ole pariin päivään saanut itku/naurukohtauksiakaan ja pää on ollut ihmeen tasainen. Saas nähdä miten pitkään se jatkuu... huomenna onkin vuorossa yksinäinen koti-ilta kun A jää töistä kaupunkiin yöksi... oman ajan kunniaksi taidankin käydä hakemassa suklaalevyn, katsoa hömppäelokuvia ja olla ihan oman pääni kanssa. Ei kuulosta ollenkaan huonolta <3 

Loppuun vielä kuvasaldo äskeiseltä metsälenkiltä: 


Joku keppihullu ryntää sieltä :)


En vielä uskalla mennä Saran kaveriksi uimaan :D
 

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

"Varo niitä jotka väittävät tietävänsä mitä sinä haluat" - Tommy Tabermann

Omat unelmat ei välttämättä ole muiden unelmia. Ne asiat joista itse unelmoi voi olla toiselle kauhistuksia. Miten se unohtuu niin helposti? Johtuuko se siitä, että unelmat tuo niin suuren määrän innostusta, että sitä sitten automaattisesti ajattelee, että samat asiat tuo toisille samanlaisen innostuksen tunteen? Monesti olen huomannut, että kun oikein kovasti innostun jostain niin lähden paasaamaan siitä muille. Esimerkiksi liikunnan ja oikean ruokavalion löytäminen toivat suurta innostuksen tunnetta ja muistan hehkuttaneeni onnistumistani ja hyvin menneitä treenejä koko maailmalle. Toisinaan sain vastaukseksi silmien pyörittelyä ja ihmettelevän kysymyksen "miten jaksat vaan touhottaa?". Ja minusta tuntui tuolloin, että minua ei ymmärretty. Miksi EN olisi ollut innoissani ja miksei muut tajua innostua samasta asiasta? Enhän minä todellisuudessa tiennyt mitä toinen käy elämässään läpi. Voi olla, että takana on ollut unettomia öitä, ihmissuhdesotkuja ja hänen unelmanaan sinä päivänä on ollut saada hetki lepoa.  

Meillä on ollut A:n kanssa yhteisiä unelmia. Uskon, että se on pitänyt meitä yhdessä. Jo seurustelun alussa käytiin unelma-keskustelut läpi. Missä halutaan asua, halutaanko lapsia, mistä unelmoimme? Olisiko suhde voinut toimia jos toinen olisi haaveillut elämästä kaupungin keskustassa kerrostalossa ja toinen haaveillut elämästä maalla metsän keskellä? Entä jos toinen olisi unelmoinut suurperheestä ja toinen elämästä ilman lapsia? Toki ihmiset muuttuu, kasvaa, ja sitä myötä myös unelmat voi muuttua. Mutta mielestäni kenenkään ei tulisi luopua omista unelmistaan sen takia, ettei ne ole toisen unelmia. Ja jos toisella unelmat muuttuu niin täytyykö toisenkin unelmat muuttua? Meillä molemmilla on myös yhä niitä ihan täysin omia unelmia. Ja niissä tuetaan toisiamme, kyllä ne vielä toteutuu. Unelmista keskustelu on ihanaa. Kertaakaan A ei ole tyrmännyt minun unelmiani, vaikka ne olisivat kuulostaneet miten hulluilta tahansa. Ja minä olen parhaani mukaan yrittänyt toimia yhtä kannustavasti.
Haaveena raparperipiirakka, ei mene enää pitkään niin sitä pääsee taas tekemään! :)

Maalle vanhaan omakotitaloon muuttaminen ei välttämättä ole kaikkien unelma. Mutta meillä oli unelma siitä, että jonain päivänä asutaan taas maalla yhteisessä talossa josta tehdään meidän koti. Meillä oli unelmana matkustaa, vaikka kummallakaan ei ollut siitä minkäänlaista kokemusta. Niin sitä sitten ollaan yhdessä käyty Skotlannissa, Kreikassa, Italiassa ja pari kertaa Saksassa. Ollaan yhdessä haaveiltu lapsesta ja elämästä yksilapsisena perheenä. Tähän unelmaan on kuulunut myös se, että ollaan kahdestaan pitkään ja toteutetaan muita unelmia ensin. Välillä on ollut hermoja raastavaa vastailla kysymyksiin tai kuunnella vihjailuja kuten "noh, millos niitä lapsia on tulossa?", "häistäkin on jo aikaa, millos on perheenlisäystä tulossa?", "tästähän tulee hyvät huoneet lapsille", "hyvä nyt on ostaa paljon tavaraa vauvalle, säilyyhän ne sisaruksille","no nyt tuleekin sitten pidempi tauko työelämään kun alkaa lapsia tulla" ja niin edelleen, ja niin edelleen...pahinta oli tupakoinnin lopettaminen, se ei meinannut mennä mitenkään ihmisten tajuntaan, että tein sen ITSENI takia. Ja itse asiassa nyt olen kuullut paljon sitä "no tiedettiinhän tämä kun polttamisen lopetit, että kohta on lapsia tulossa". ARGH. Hienoa, että muut sen tiesi kun siinä vaiheessa en itsekään tiennyt. Hermoja raastavaa tämä on ollut siksi, että olen ollut täysin onnellinen. Ja silti ihmiset odottaa, että tarvitaan VIELÄ jotain, että tulisin vielä onnellisemmaksi. Tai siis minä olen olettanut, että ihmiset odottaa :)


Aluksi koin tarvetta selitellä ihmisille miksei meillä ole vielä lapsia, ja nyt raskauden aikana ettei meillä ole haaveissa enempää lapsia. Mutta nyt olen antanut asian olla. Samalla tavalla kuin minä olen intoillut asioista niin ehkäpä muut ovat itse unelmoineet useasta lapsesta ja siksi olettavat, että me halutaan samaa? Ehkä toiset ovat haaveilleet lapsien saamisesta nuorena ja siksi olettaneet, että mekin haaveillaan samasta? En tiedä. Ehkä mukana on myös yhteiskunnan paineet ja olettamukset? Jonkinlainen stereotypiakäsitys siitä, miten tätä elämää pitäisi elää. Mutta yhteiskuntakin muuttuu jatkuvasti. Vasta oli uutisissa juttua siitä, miten nyt "suomalaisten ihannoima synnytystahti on terveysriski koko perheelle" (klikkaa tästä jos haluat lukea jutun). Kyseisessä jutussa tarkoitetaan lasten syntymää pienellä ikäerolla. Aika reippaasti otsikko yleistää eikö? Toiset toki unelmoi lapsista pienellä ikäerolla, mutta voiko todella sanoa, että kyseessä on kaikkien ihannoima asia?

Mihin on ihmisiltä kadonnut "elä hetkessä" ajatusmaailma? Miksen nyt saisi nauttia tästä raskaudesta ja sitten elämästä yhden lapsen kanssa ja miksei se saa olla unelmani? Tähän olen saanut vastauksen: "kyllä se mieli muuttuu kun yhden lapsen saat, sitten haluat toisen." Tämä vastaus onneksi nykyisin vain naurattaa minua :) Nyt olen onnellinen tästä hetkestä ja mahdollisuudesta.  

Huh, kylläpä helpotti. 

Sitten muihin aiheisiin kuin uutisissa konsanaan: 
  • Nyt on vauvalle suurin osa hankinnoista tehty! Kotiimme saapui turvakaukalo, hoitopöytä, amme, ym. oheissälää :) Vauvan vaatteet ja lakanat odottaa yhä pesemistään, mutta ne siirtyy ensi viikolle kunnes on aurinkoinen sää ja pääsen laittamaan pyykit ulos kuivumaan. 
  • En jaksanut mennä salille viikolla, mutta lenkkeily on muuttunut taas helpommaksi ja eilen ostin jumppapallon helpottamaan alaselän jumeja. Ristiselkä on niin tukossa, että sali kutsuu ensi viikolla. Tarkoituksena saada liikettä lavoille ja yläkropalle ihan minimaalisilla painoilla. 
  • Tämä meidän koti-unelma vaatii jatkuvaa työtä ja vaalimista ja ensi viikolla ajan saa varmasti kulumaan seuraavan projektin parissa: 
Kuolleet lehtikuuset saivat kyytiä ja niiden välistä paljastui piha-aitta! :D

Sellainen maraton-kirjoitus tähän sunnuntai-iltaan. 
Toivoisin, että ihmiset muistaisivat seuraavan:

Se, mikä tekee sinut onnelliseksi, ei välttämättä tee toisten elämälle yhtään mitään. Se, mikä tekee toiset onnelliseksi voi tehdä sinut onnettomaksi. Älä tee mitään siksi, että joku toinen unelmoi siitä. Mieti, mikä tekee sinut onnelliseksi? Meillä on vain yksi elämä ja toivottavasti jokainen tekee omastaan parhaan mahdollisen. Uskalla unelmoida. 

torstai 14. toukokuuta 2015

"Ei toimeliaisuus ole mikään saavutus. Ei riitä, että ryntäilet ympäriinsä, aloitat kaikenlaista ja olet koko ajan kiireinen. Hyvin käytetty aika on sitä, että viet päätökseen sen minkä olet aloittanut." - Eknath Easwaran

Olipa hyvä otsikko vaikka itse sanonkin. Tunnustan kuuluvani niihin, ketkä kehuskelevat sillä, mitä kaikkea ovat saaneet ajoiksi ja mihin kaikkeen aikaa saa kulumaan. Samalla sitten taitavasti myös valitan ja luettelen niitä tekemättömiä töitä. Pitäisi ja pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Ensimmäinen lomaviikko on mennyt kropan levätessä ja mielen laukatessa ja stressatessa. Maanantain neuvola peruuntui, mutta illalla sen tilalle tuli aivan jäätävät kivut selkään, vatsaan, nivusiin, niveliin...sohvalta ylös pääsy ei onnistunut yksin ja olo oli kuin sodassa haavoittuneella virtahevolla. Jep jep. Pikainen googlettelu antoi vastauksen: raskauteen liittyvät liitoskivut. Jippii. Sain onneksi näihin avun särkylääkkeestä, kuumasta suihkusta, lämpögeelistä, levosta ja kuumasta kauratyynystä. Tiistaina oli vuorossa intialainen päähieronta ja voi että teki hyvää! Loppupäivän lepäsinkin ja olen sen jälkeen nukkunut 10h yöunia! ...ja sitä ei ole muuten tapahtunut sitten alkuraskauden! Eilisen päivän makasinkin sohvalla ja kevyesti meni tämäkin päivä. Olen kuitenkin joka päivä käynyt kävelemässä, että keho saisi edes vähän liikettä. 

Mutta mitä se pää sitten stressaa? No tekemättömiä töitä. Tekemättömiä hankintoja vauvaa varten. Tiedän, ettei periaatteessa ole kiire ja onhan tässä aikaa, mutta hankala on olla lomalla kun takaraivossa jyskyttää "jossain vaiheessa pitää kuitenkin...". Eli tulin siihen tulokseen, että seuraavan kahden viikon aikana yritän laittaa kotona mahdollisimman paljon paikkoja kuntoon vauvan tuloa varten. Ja teen viimeiset hankinnat. Onneksi paljoa ei enää tarvitse hankkia ja isoimmat hankinnat on jo tehty. Kahden viikon päästä lähdetään A:n kanssa Helsinkiin ja olisi ihana ajatus, että siihen mennessä olisi kaikki mahdollisimman valmiina. Reissun jälkeen voisin keskittyä lomailuun. Ehkä sitten olisi paremmat ilmatkin? Reissun jälkeen on luvassa myös seuraava aika hierojalle, can't wait <3.

Ilmoittauduin tänään kahteen "movement workshops for pregnant"-työpajaan. Kyseessä on siis 2.5h kerrallaan kestävät jooga/liike-työpajat joissa on tarkoitus saada vinkkejä synnytykseen, kivun hallintaan, rentoutumiseen ja ylipäätään raskausaikaan. Olen pitänyt äitiysjoogasta todella paljon, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä kun ohjaaja kysyi olisiko kiinnostusta vielä lisäkurssiin. Ensimmäinen kerta onkin jo ensi viikolla. 

Olen jonkin verran napsinut kännykällä kuvia vatsan kasvamisesta raskausaikana. Valitettavasti viime aikoina kuvia on tullut otettua harvakseltaan, mutta kyllä eilen ihmettelin kovaan ääneen kun katsoin alkuraskauden kuvia. Voi apua miten sitä on ollut pieni ja laiha!! :D Muistan vielä ensimmäistä kuvaa ottaessani, että olo oli todella turvonnut. Olin yövuorossa ja kyseessä oli siis "iltaturvotus". Kyllä nyt naurattaa tuo "turvotus"! Mutta kuvia katsoessani aloin ymmärtää näitä kipujakin. Ei ihme, että kroppa kipuilee...vai mitä olette mieltä, näkyykö muutosta? :) (Rv= raskausviikko)

Ensimmäinen kuva on otettu siis jouluaaton aattona, ennen kuin olin edes töissä kertonut raskaudesta. Ensimmäinen kolmannes oli tulossa täyteen. Aika hyvin raskauden sai peitettyä tuonne helmikuun puoleen väliin (rv 18+3), silloin taisi ensimmäiset "ulkopuoliset" huomata raskauden jos oli tiukka paita päällä. Rakenneultran jälkeen mahan kasvu alkoi kunnolla, vauva taisi ottaa kasvuspurtin :) Viimeisin kuva on otettu nyt tiistaina 12.5. kun laskettuun aikaan on enää vajaa 9 viikkoa jäljellä. 
 
Tällä viikolla on väsyttänyt. Ja olen nukkunut. Eli loma taisi tulla enemmän kuin tarpeeseen. 

 Nyt Suomen peliä jännäämään! 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

"Koko muumimamma oli pyöreä juuri sillä tavalla kuin äitien kuuluukin olla." - kirjasta Muumilaakson vauvakirja

Työkavereilta saatu ruusu <3
Huh huh, olipas viikko. Viikko täynnä itkua ja onnellisuutta. Vauvan potkuja, ulkoilua, haikeita hetkiä ja ystävyyttä. Selvisin siis viimeisestä työviikostani. Sehän alkoi tyylikkäästi kunnon itkukohtauksella työnohjauksessa, kun työnohjaaja erehtyi kysymään miltä tuntuu jäädä töistä pois..."IHAN HIRVEÄLTÄ, BYÄÄHHH..." Oltiin siis koko työyhteisö porukalla koko päivän kestävässä työnohjauksessa. Noh, tätä edeltävänä iltana olin itkenyt sitä, että Suomen jääkiekon MM-joukkueessa on "niin pieniä poikia". Eli jos joku ei vielä ymmärtänyt, hormooni-itkut ovat rantautuneet tänne maaseudun rauhaan. Toisaalta siis aika huvittava viikko ollut takana. Tulin perjantaina töistä kotiin, itkien hyökkäsin A:n kaulaan ja aikani vollotettuani sain sanottua itkien: "miulla alko loma...!". Jotenkin muistelen, että viime vuonna lomalle jäädessäni olin vähän iloisempi? ;) 

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Kevyeltä. Joo toki työpaikalle avaimet jättäessäni ja asiakkaat hyvästellessäni (työkavereista puhumattakaan) tuntui todella raskaalta. Mutta olen iloinen siitä, että sain itkeä tunteitani siellä. Jos tuntuu pahalta, niin se pitää näyttää. En usko, että mistään muusta työpaikasta lähteminen olisi tuntunut yhtä raskaalta. Mutta se on nyt tehty ja onneksi pääsen palaamaan sinne sitten tulevaisuudessa. Nyt on aika keskittyä johonkin ihan muuhun. 

Perjantaina illalla kävin jälleen äitiysjoogassa ja tunnille mennessäni vatsaa kiristi, sydän hakkasi nopeasti ja hengittäminen oli työlästä. Työntäyteinen viikko oli takana ja olin todella väsynyt. Puolentoista tunnin joogaamisen jälkeen huomasin, että kiristykset oli poissa, hengitin vapaasti ja syke oli normaali. Ihmeellistä. Ensimmäistä kertaa pystyin myös keskittymään hetkeen siellä. Edistystä on siis tapahtunut! ...vaikkakin pakko myöntää, että loppurentoutuksen aikana kuulunut kuorsaus sai keskittymiseni herpaantumaan ja aloin tirskahdella. Ja sitten hävetti. Yritin kyllä peittää tirskumista "olevinaan yskimiseksi" mutta tuskinpa onnistuin. Mutta kuorsaaja ei ainakaan tirskumiseeni herännyt joten hänen rentoutuksensa oli ilmeisen onnistunut :D

Eilen käytiin ystäväni K:n kanssa vähän shoppailemassa pihajuttuja sillä aikaa kun rakkaat miehemme olivat leikkimässä sotaa (=paintball). Miehet haettuamme sotaleikeistä mentiin ystäviemme luo katsomaan Suomen peliä, grillattiin ja syötiin hyvin. Kotiin tultiin A:n kanssa vasta puolen yön jälkeen. Olipa ihana päivä ja ilta! Kiitos vielä kerran! 

Nyt seuraavaksi aion keskittyä raskauteen, vauvan tuloon ja kodin laittamiseen valmiiksi sitä varten. Omaa hyvinvointia unohtamatta! Ensimmäinen lomaviikko alkaa huomenna neuvolakäynnillä, jatkuu tiistaina intialaisella päähieronnalla, sitten ohjelmassa on lepoa, vauvan vaatteiden pesua, pihahommia ja viikonloppuna kalamarkkinat! Ne on tullut miulle ja A:lle ihan perinteeksi, sieltä saa Paholaisen hilloa, savukalaa ja superhyviä lettuja! Ehkä tää töistä pois jääminen ei ollutkaan niin huono juttu... ;) Saatanpa ehtiä salillekin viikolla, nyt en ole käynyt kolmeen viikkoon! :O ...ja on kyllä paikat sen mukaan jumissakin. Tuo tämän päivän otsikko oli muuten niin osuva kun vaan voi olla! Nyt tässä raskauden aikana olen tuskaillut sitä, että kroppa muuttuu. Mutta nyt alan hyväksyä senkin, että naama turpoaa :) Enpä minä sille nyt mitään voi ja pitäähän raskauden jälkeen olla jotain haastetta taas eikö? ;)

9 viikkoa laskettuun aikaan!



"Puutarhani ei ole hoitamaton vain rönsyilevä" :)
Sara ja Urmas pihatöissä <3

 Vauva todellakin saa pakkosyötöllä kuulla muumeista heti syntymästään saakka.  Olen monesti jo hypistellyt Muumilaakson vauvakirjaa ja eilen vihdoin sen ostin. Nyt päästäänkin yhdessä A:n kanssa täyttämään odotus-osiota :) 

Äitini oli ostanut vauvalle Finlaysonin Tarumuumi-vauvansetin, jossa on muumikuvioiset peitto, tyyny ja pussilakanasetti vauvalle <3 

En malta odottaa, että saadaan pinnasänky meidän kavereilta ja pääsen laittamaan sänkyä valmiiksi vauvalle. 

Että tällä kertaa tämmöistä vauvahattaraa tänne, katsotaan mitä huomenna on luvassa!


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

"Onnellisella pariskunnalla on tietty yhteinen hymy, jota muut eivät oikein ymmärrä." - Pam Brown

Ensi viikosta tulee varmasti vaikea. Viimeinen työviikko. Luulen, että töistä poisjääminen olisi helpompaa jos en pitäisi työstäni niin mielettömästi. Ja ihanasta työyhteisöstä. Siitäkin huolimatta varmaan eniten vaikuttaa nyt se, että olen hyppäämässä tutusta ja turvallisesta johonkin täysin tuntemattomaan. Olen ollut 3.5 vuotta samassa työpaikassa. Tiedän miten siellä tulee toimia ja tiedän hoitavani homman, tulipa vastaan mitä tahansa. Synnytyksestä, vauvan hoitamisesta ja kotona olemisesta ei ole mitään havaintoa. Voiko tän vielä perua? :D Joo joo, oppiihan sen varmasti ja blaablaablaa, mutta nyt tuntuu siltä, että jäisin mieluummin tuttuun ja turvalliseen. 

"Kun sinussa on vähän aikuista ja vähän lasta, et ikinä tule vanhaksi."
Mutta mitä siitä sitten tulisi jos kaikki ihmiset pysyisivät aina siinä tutussa ja turvallisessa? Ihmiset pysyisivät onnettomissa parisuhteissaan kun eivät uskaltaisi erota, kukaan ei kouluttautuisi uudelleen vaan pysyisi työssä josta ei pidä, aloittaisiko kukaan uutta harrastusta tai muuttaisi elämäntapojaan vaikka terveyssyyt sitä jo suosittelisi? Uskaltaisiko laittaa poikki kuormittavia ihmissuhteita silläkin uhalla, että ennen uuden verkoston rakentamista on hetken yksin? 

Tässä kohtaa kun muistaisi kääntää katseen kohti tulevaa. Mitä on luvassa jos uskaltaa irroittaa? Jotain parempaa? Jotain kokemisen arvoista? Jotain, josta saa onnellisuutta? Jotain, jonka kautta tulee onnistumisen kokemuksia? Jotain sellaista, josta voi sanoa: "minä selvisin!"? Joo, voihan se olla että kaikki meneekin ihan penkin alle, mutta sitten sen ainakin tietää kun on kokeillut. Elämää ei voi mielestäni elää siten, että miettii "entä jos uskaltaisin". Joku viisas on ilmeisesti joskus sanonut, että ihmiset katuvat vanhoina enemmän niitä asioita jotka jätti tekemättä kuin niitä joita teki. 

Tuohon otsikkoon viitaten, nyt on pakko taas hehkuttaa ihanaa miestäni. En usko, että olisin selvinnyt näinkin täysjärkisenä raskausajasta ilman tuota ukkoa. Aina se jaksaa naurattaa ja meillä on hauskaa yhdessä. Vasta mietittiin, että onkohan se ihan normaalia kun me nauretaan kunnolla monta kertaa viikossa, siis niin paljon ettei saa henkeä ja meinaa tikahtua nauruun? Oli normaalia tai ei, hyvää se ainakin tekee. Toki kun vauva on tulossa, sitä käy pohdintaa miten parisuhteen käy? Monesti kuulee sanottavan, että pariskunnat "hommaavat" lapsia sen takia, että pysyisivät yhdessä. Ja sitten erotaan kun huomataan ettei se lapsi korjannutkaan parisuhdetta. Meillä on enemmänkin huoli siitä, miten saadaan pidettyä parisuhde hyvänä lapsen tulon jälkeenkin. Ettei meistä tule "vain" vanhempia. Tätä pohdintaa käytiin paljon ennen raskautta. Me ollaan vuosia oltu kahdestaan. Yli 10 vuotta. Matkusteltu, tehty paljon asioita kahdestaan ja otettu aikaa parisuhteelle. Tehty töitä sen eteen. Ollaan selvitty vaikka mistä. Tultiin siihen tulokseen, että kyllä tähän taloon kolmaskin mahtuu ja me laitetaan elämä toimimaan. Näin varmasti ajattelevat kaikki vanhemmiksi tulevat :) 
Keskiviikkona vietettiin leffa-ilta töiden jälkeen :)

Kyllähän sitä vauvaa jo paljon odottaa. Meidän vauvaa. Siitä tulee varmasti ihan huipputyyppi. Pieni hevimies. 

Sitten raskauteen. Jos et ole ollut raskaana ja haluat pitää ihanan haavekuvan raskausajasta, niin älä lue tästä eteenpäin. Nimittäin valitusta luvassa. 
Viime viikko oli ihan hirveä. Joka paikkaan koski ja särki, vatsaan ja selkään, kylkiin ja jalkoihin. Kävin hammaslääkärissä ja sielläkin sattui kun puudutepiikki nirhaisi hermoa. Yritin käydä kävelemässä, auttoi selkäkipuun mutta vatsanahka tuntui repeävän irti ja hengästytti. Kävin lääkärissäkin ja vauvalla on kaikki kunnossa ja "tämä kuuluu asiaan, tarvitset lepoa". LEPOA? MINÄ? Ei onnistu. Tai no, pakko myöntää, että helpottihan se lepo oloa. Mutta tämä ei nyt ollenkaan mennyt niinkuin MINÄ olisin halunnut. Olen tottunut siihen, että työpäivän jälkeen lähdetään lenkille, zumbaan, salille tai joogaan. Jos näin ei tapahdu niin sitten siivotaan kotona, laitetaan ruokaa tai tehdään pihahommia. Ja nyt yhtäkkiä pitäisikin työpäivän jälkeen mennä sohvalle pitkälleen ja LEVÄTÄ? Meni vuosia, että opettelin siitä laiskuudesta pois. Ennen se oli ihan normaalia, että koulu- tai työpäivän jälkeen tulin kotiin ja makasin sohvalla illan. Juuri kun olen oppinut siitä pois, niin pitäisi palata siihen samaan vanhaan? Kyllä teki tiukkaa hyväksyä tämä. Mutta arvatkaa mitä? Olo on ollut parempi kun olen ottanut lepohetken työpäivän jälkeen. Kas kummaa. Mutta aika epätoivoinen olo oli kun huomasin, että lepo auttaa vatsan oloon, mutta kipeyttää selkää ja hankaloittaa vatsan toimintaa. Sitten kun liikkuu, niin vatsanahkaa kiristää. Ja se ei ole ihan pientä kiristystä.

...eli siihen nähden, on hyvä jäädä töistä pois. Voin harrastaa liikuntaa JA levätä. Tehdä kotihommia, kuunnella omaa oloa JA levätä. Ei tarvitse enää olla joko tai. Aika paljon näköjään saa tehdä töitä itsensä kanssa ja jälleen tulee esille se, etten ole täydellinen. Ehkä nyt kun on 10 viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, niin ei tarvitse enää pitkän työpäivän jälkeen jaksaa urheilla ja touhuta?

Tänään tyhjensin taas vaatekaapista kaksi säkillistä vaatteita pois jotka ei mahdu enää päälle. Ikävä omaa kroppaa. Sitä, että pääsee juoksemaan ja ennen kaikkea ratsastamaan. Treenaamaan. Mutta senkin aika tulee vielä. Nyt koitan nauttia siitä, että vatsa pyöristyy ja vauva potkii ja möyryää menemään. 

Vappua vietettiin A:n kanssa käymällä vappuraveissa ja minä pääsin vihdoin käymään vanhalla työpaikallani raviradalla. Kivaa oli olla asiakkaana raveissa, opiskeluaikaan siis työskentelin totomyyjänä. Ei voitettu A:n kanssa miljoonia, mutta hauskaa meillä oli. Lauantaina kävin koiranäyttelyssä ja tänään lenkkeiltiin Saran ja A:n kanssa. Mukava vappu siis takana. Enää neljä viikkoa Helsingin reissuun! Päästään vielä A:n kanssa viettämään kahdenkeskistä aikaa, kahdeksi yöksi hotelliin ja kauas kotoa. 

Loppuun kuvia Sarasta, meidän ihanasta 11-vuotiaasta :)