perjantai 14. huhtikuuta 2017

"Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat" - Muumimamma (kirjassa Muumipappa ja meri)

Iltalenkillä 14.4.2017 klo 20, ihanan valoisaa!
Äiti-ihmisen oma aika. Sitä minä ainakin tarvitsen ja sitä olen viimeaikoina ihan kiitettävästi saanutkin. Ja kyllä sitä omaa aikaa tarvitsee jokainen, olipa äiti tai ei. Meidän arkeen ei muuten sen kummempia kuulu, ihanan tasaista tallaamista ja keväästä nauttimista. Tai siis nautitaan heti, kun kevät tänne kunnolla saapuu... tänään satoi lunta ja pakkastakin oli useampi aste. Mutta siitä omasta ajasta, niin sitä olen ihan tietoisesti ottanut. Sen ei tarvitse olla suurta ja ihmeellistä, mutta esim 30min kävely hiljaisessa metsässä voi tehdä mielelle ihmeitä. Olen harjoitellut myös sitä, että kesken kävelyn pysähdyn hetkeksi. Kuuntelen hiljaisuutta. Ei kuulu mitään. Se on kyllä ihanaa, kun omat ja koiran askeleet on ainoat, mitkä kuuluu hankea vasten.  Ja lyhyt kävely voi tehdä ihmeitä kehollekin, jos laittaa lenkillä kropan töihin. En ole käynyt aikoihin salilla ja siitä syystä olen itselleni sanonut, että olen huonossa kunnossa. Mutta nyt olen yhdistänyt lenkkeihin jotain pientä lisäpuuhaa, kuten tänään esimerkiksi askelkyykky-kävelyn. Ai jestas kun reidet huusi hoosiannaa sen touhun jälkeen! Ja tein kotona vielä vatsojakin. Hyvä minä. 

Töissä pääsin pari viikkoa sitten itselleni uuteen tilanteeseen, kun olinkin kameran "väärällä" puolella, eli kuvattavana. Kuvaus oli osa yhtä voimauttavan valokuvauksen projektia (Googlaa voimauttava valokuvaus, jos termi on vielä tuntematon!). Kuvattavana olo oli mielenkiintoista, löysin itsestäni jälleen hyvin kriittisen puolen ja vielä kriittisemmäksi muutuin, kun selasin kuvat läpi. Epävarmuus itsestä nousi vahvasti esille ja huomasin kaikki mahdolliset virheet ja kolmoisleuat. Miksi ihmeessä? Tästä kun joskus oppisi pois. Siis siitä, että etsii heti ensimmäisenä itsestään kaikki negatiiviset puolet. Olen ollut tarkka siitä, etten pojan kuullen puhu itsestäni negatiiviseen sävyyn. Miksi en voisi tehdä samoin itseni kanssa, etten itseni kuullen puhu negatiivisesti? Nyt kun katson kuvia, niin ihan hyviä niistä tuli... 
Voimauttavaa makoilua koivun päällä tohvelit jalassa :)

Blogin kirjoittaminen tulee toivottavasti lisääntymään, sillä me päätettiin (=joudutaan) ostaa kannettava tietokone! Vanha pöytäkone sanoi sopimuksen irti, tätäkin näpyttelen töistä lainaamallani läppärillä. Konetta tarvitsen koulutehtävien tekoon ja jotenkin tuntuu, että niitä tulee tulevaisuudessa vielä olemaan. Tällä hetkellä avoimen ammattikorkean opintojakso on sujunut ihmeen helposti, ei ole vielä ainakaan tarvinnut stressaantua siitä. 

Kodin järjestely on hyvällä mallilla, tavaraa on lentänyt roskiin useita säkkejä. Aiemmin ollaan muutettu muutaman vuoden välein, niin muuton yhteydessä on luontevasti karsittu ylimääräiset pois. Kohtaa tulee 5 vuotta täyteen tätä maalaisidylliä ja alkaa nurkat ja kaapit olla jo sen näköisetkin... 

Sain eilen lahjaksi muratin joka löysi nyt aluksi paikkansa meidän keittiöstä. Saa nähdä miten käy, sillä ensimmäiset kysymykseni oli kun kasvin näin, että "mikä tää on ja mitä tälle pitää tehdä?". Palmuvehka on ainoa kasvi, joka tässä talossa on säilynyt yli puoli vuotta hengissä... mutta ainahan voi oppia uutta!


Kurakelit on täällä taas ja voitte uskoa, miten kaipaisin toista ulko-ovea meidän taloon. Suunniteltiin joskus, että kodinhoitohuoneeseen tehtäisiin uusi ulko-ovi ja terassi ulos, että sieltä pääsisi näppärästi esim kuraisen koiran kanssa suoraan suihkuun. Lottovoittoa ei meille ole vielä tullut vaikka ahkerasti lototaankin, ja kodinhoitohuoneen seinä on umpinainen. Nyt sitten näppärästi tullaan ulko-ovesta sisään kuraisen lapsen kanssa, joka ei malta riisua vaatteita vaan on ryntäämässä kaiken sen kuran kanssa ympäri taloa samalla, kun se koira tepsuttaa rapatassuissaan. Pesuhuoneeseen mennään keittiön kautta, kätevää... 

Mutta tää on tätä arkea, ja tällä hetkellä nautin tästä :)

Kurahousut, olennainen sisustuselementti! 

torstai 16. maaliskuuta 2017

"Seuraavana keväänä minun on herättävä ennen muita. Silloin saa olla hetken rauhassa ja tehdä mitä haluaa." -Muumimamma

Kevät on jo pitkällä, ja minä haahuilen ja ihmettelen. Tuntuu, että itsellä ei ole elämän kulkuun mitään kontrollia. Onneksi järki sanoo, ettei tuo tunne ole todellinen. Joskus vaan tapahtuu asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja silloin tekee mieli huutaa "miksi kaiken pitää aina muuttuaaaaaaa...". Muutosvastaisena ihmisenä on melkoisen raskasta elellä. Itsepintaisesti kuitenkin pidän siitä kiinni. Tässä on ollut oikeasti ihan hyvää aikaa ja olen taas tehnyt asioita, joista saan energiaa ja voimaa arkeen. 
Taas mentiin, monen kuukauden tauon jälkeen. 

Sairastuvalta loman alusta...
"Ara pipi!" "Kontta hoitaa" <3
Hankiratsastusta, lenkkeilyä, leikkiä lapsen kanssa ja opintojen aloitusta. Kehittymistä työntekijänä. Ystävien tapaamista. Nukkumista. Tulevaisuuden suunnittelemista. Kylläpä kuulostaa taas hienolta. Noh, kyllähän tuolta pilvilinnoista tultiin ryminällä alas. Jäin lomalle, sairastuttiin pojan kanssa räkäflunssaan. Juuri kun alkoi tuntua, että tästä selvitään niin meidän rakas Sara-vanhus sai
sairaskohtauksen ja muutaman päivän ajan luultiin, että joudutaan rakas päästämään jatkamaan matkaa koirien taivaaseen. Voi sitä surun ja itkun määrää. Vielä ei onneksi ollut Saran aika lähteä, vaan uskomattomasti koira piristyi ja tänään, viikko kohtauksesta, käytiin lähes tunnin lenkillä. Tuli taas pysäytys ja muistutus siitä, että elämä on tässä hetkessä eikä koskaan voi tietää, milloin se päättyy. 

Ajattelin aloittaa valokuvauksen uudestaan. Muutaman viikon sisällä minun pitäisi olla töissä kameran toisella puolella ja ajatus kauhistuttaa. Mutta mukavuusalueen ulkopuolelle pitäisi mennä. Joka kevät iskee uudistusvimma, joten ehkä tämä voisi olla pään sisällön uudistamista? Tiedättehän sen uudistusvimman, kun pitää uudistaa sisustus, hiustyyli, harrastukset, jne. Se mikä iskee aina keväisin, kun aurinko paistaa lapsen lähmimistä ikkunoista sisään ja näyttää talven aikana kertyneen pölyn ja peilistä näkyy se 10cm mittainen  harmaa tyvikasvu ja tummat silmän aluset? Vai olenko muka ainoa keneen se iskee? Siihen muuten kuuluu se, että aletaan syömään taas vitamiineja. Heitin just viime keväänä ostamani monivitamiinit roskiin, kun niistä oli päiväys mennyt joulukuussa... ja tänään ostin uudet taas tilalle. 
uusi tukka!

Ensi viikolla pääsen kokemaan taas jotain uutta. Lähden Helsinkiin juhliin ja miesväki jää kotiin. Pyysin kyllä mukaan, mutta eivät halunneet lähteä. Joten menen yksin. Lauantaina lähtö klo 6.00, paluu seuraavana päivänä klo 18.00. Juhlista lisää myöhemmin, mutta sen verran voin kertoa, että pääsen treenaamaan valokuvausta ahkerasti ja ihanat juhlat on tiedossa. Juhlien jälkeen päästäänkin siihen uuteen asiaan. Menen yksin hotelliin! Ei ole tullut koskaan aiemmin oltua hotellissa yksin, ja odotan kyllä innolla. Mitäkö odotan, no nukkumista tietenkin! Ja aamupalaa! Pitää kyllä antaa itselle kiitosta, että ennen en uskaltanut mitään tehdä yksin. En käydä leffassa, salilla, tai missään. Aina piti olla kaveri kaikkeen. Sitten kun vaan teki asioita, niin huomasi ettei aina välttämättä tarvitsekaan toista. Ja minä olen parisuhteessa sellainen, että tarvitsen välillä välimatkaa toisesta. Eikä tätä kannata käsittää väärin, tuo mies on todella rakas ja ihanaa on tehdä hänen kanssa asioita yhdessä. Ja todella paljon tehdäänkin. Mutta on se välillä virkistävää olla hetki erossakin. 

Se muuten tuli taas yksi vuosi täyteen tupakoimattomuutta! 3 vuotta jo! Huimaa. Silloin tämä kirjoittaminenkin alkoi. Ja vieläkin tulee hetkiä, kun tupakka käy mielessä. Viimeksi viime viikolla, kun oltiin viemässä koiraa eläinlääkäriin ja mietittiin, että tullaanko sieltä ilman koiraa takaisin. Tulin sieltä koiran ja suklaalevyn kanssa takaisin. 

Hankiainen kesti kivasti poikaa...äitiä ei kestänyt! 
Meillä muuten asuu nykyään poika 1v 8kk, joka puhua pulpattaa niin paljon että välillä korvissa soi. Ja miten toinen onkin niin innoissaan omasta puheestaan! Kuulen usein omaa puhettani ja käyttäytymistäni pojan äänessä. Ainakin kovin tomerasti se käskee "aRA TÄNNE!" kun pyytää koiraa luokseen... ihan hyvä, että tänne on ilmestynyt tuollainen pieni peili, mistä omaa käytöstä voi havannoida :D ja voi pientä miestä, kun kaikki pitää tehdä ITE. Ihan kaikki. "Ite hampaat!" "Ite ruokaa!" "Ite kattoo"... toinen on olevinaan niin iso, vaikkei edes kahta vuotta ole täällä tepsuttanut. Syliä ja haleja onkin jaeltu paljon, kun välillä taitaa itseäänkin kauhistuttaa oma kasvuvauhti. 
Sara täytti 13v eilen, olen onnellinen <3










Voikaa hyvin ja halatkaa läheisiännne, uudistakaa jos sille on tarvetta, nauttikaa olemassa olevasta <3

torstai 16. helmikuuta 2017

"Tästä päivästä lähtien näköalat kirkastuvat, epäonnistumisen mielenvireeseen kadonnut huumorintaju palaa. Päätän lopettaa valittamisen." - Leonard Bernstein

Sieltä se aurinko nousee ja tuo värit mukanaan. Jonain pakkasaamuna kotipihan laidalta.
Otsikon mukaiseen tavoitteeseen en pääse, valittaminen ei ihan helpolla tästä moottoriturvasta lopu, mutta voihan sitä vähentämistä tavoitella. Moi taas, nyt mennään aika paljon kirkkaammilla ja positiivisemmilla ajatuksilla kuin viimeksi.Ylös on noustava, ei auta jäädä makoilemaan ja ihmettelemään. 

Kävin viime kuussa Helsingissä viettämässä erittäin merkityksellistä aikaa siskoni kanssa parin päivän ajan. Junamatkat yksin oli luksusta ja oli hyvä päästä pois Pohjois-Karjalasta hetkeksi. Huomasin jo reissussa, että niskat on ihan totaalisen jumissa. Kotiin palattuani olo vain paheni. Tuntui, kun hartioilla olisi ollut painavat betonisäkit ja otin särkylääkettä monta kertaa päivässä. Ei auttanut venyttelyt, ei jumpat. Tein jopa joogaa, tai miksi sitä tällä ruholla tehtynä voisi kutsua. Arjen alettua yritin saada aikaa hierojalle, ei vapaata kellään. Mietin lääkäriin hakeutumista, niin tuskainen olo oli. Lapsen sylissä pitäminen sai kyyneleet silmiin ja oksetti. Kuulin kuitenkin suosituksia naisesta, joka tekee vyöhyketerapiaa, akupunktiota ja shiatsu-hierontaa. Pakko myöntää, hyvin ennakkoluuloisena soitin hänelle ja varasin aikaa. Hän järjesti kalenteristaan tilaa, tilani kuulosti kuulemma niin akuutilta. Sitä se tosiaan oli. Seuraavana päivänä menin 1.5 tunniksi hoidettavaksi enkä ole sen jälkeen ottanut särkylääkettä. Hoito oli lempeä ja olo oli kevyt sen jälkeen. Ei se kipuja heti poistanut, mutta kykenin olemaan itseni kanssa sen jälkeen. Seuraavana päivänä kivutkin oli lähes poissa. Olen käynyt nyt kahden viikon välein ottamassa hoitoa, yhteensä siis kolme kertaa. Kehon lisäksi hoito on auttanut ehdottomasti myös mieleeni. Tottakai kivuttomuuskin vaikuttaa siihen, että on paremmalla tuulella, mutta en nyt tarkoita sitä. Ajatukseni on positiivisempia. Ensimmäistä kertaa hoitopöydällä ollessani mietin kulunutta syksyä ja olin itselleni armoton. Toisella kerralla huomasin miettiväni tulevaa kevättä. Tänään oli kolmas kerta, ja mietin tätä päivää. 

Kävin yksin lounaalla yhtenä päivänä ja kalenteria päivittäessä huomasin, että onpas osuva kynä matkassa: "Only for writing happy thoutghts" Tuo on hotellin mainoskynä, enkä ole aiemmin edes katsonut mitä siinä lukee :D

Kävimme vyöhyketerapeutin kanssa keskustelua siitä, miten tunteet ja stressi vaikuttaa kehoon. Koin, että stressi alkoi laueta ja elämä hieman helpottaa, jonka seurauksena keho meni lukkoon. Samoin on käynyt, kun olen jäänyt kesälomalle: ensimmäisenä päivänä alkaa flunssa. Keskusteltiin myös raskaasta vauvavuodesta ja sainkin kuulla, että keholla menee kaksi vuotta toipua raskaudesta ja synnytyksestä ja luontaishoitojen näkökulmasta suositellaan vähintään sen verran taukoa raskauksien välillä. En ole suunnittelemassa uutta raskautta, mutta tuo oli mielestäni mielenkiintoista ja hyvin järkeen käyvää. Ja varsinkin, jos ei ole huoltanut kehoaan raskauden jälkeen. 
Viime viikolla huomasin, että leuat on ihan jumissa ja hammaslääkärin tarkastuksessakin lekuri totesi, että ne on jännitystilassa. Tänään vyöhyketerapeutti sitten kysyi, että onko mulla lantion alueella jumeja, esim ihan alaselässä. No on, sehän on monesti ollut se ongelmakohta jota olen hoitanut ratsastuksella. Sain kuulla, että leuat ja lantio on ns yhteydessä, ja siksi synnytyksenkin aikana kehotetaan rentouttamaan leuka, että saa lantionkin rennoksi. Enpä ole nyt ratsastanut moneen kuukauteen ja sieltä alaselästä niitä jumeja tänään taas löytyi. Jään odottamaan onko sillä tosiaan vaikutusta näihin leukoihin.


Mieli on virkeä, enkä ole rajoittanut itseäni liikaa minkään suhteen. En laiskottelun, enkä herkkujen syönnin. Mutta yritän miettiä asioita järkevästi. Herkkuja kohtuudella ja nyt sain hyvän muistutuksen siitä, että kehoa pitää huoltaa. Tein viime viikolla yhtenä päivänä kahvakuulatreeniä kokonaiset 26 minuuttia ja jossain kohtaa luulin, että taju lähtee. Siinä hetkessä mietin kaihoisasti niitä aikoja, kun kävin maanantaina kahvakuulatreenissä, tiistaina zumbassa ja keskiviikkona army fitissä. Siihen päälle ratsastukset. Hitsi sitä olikin hyvässä kunnossa! Eikä ollut muuten tämmöisiä lihasjumeja! Ihan sinne ei voi tavoitteita nyt asettaa, mutta yritän nyt alkuun edes kerran viikkoon hiota kunnolla. Jaksaa paljon paremmin sitten myös touhuta tuon kasvavan ja energisen pojan kanssa. Ihana ystäväni sanoi miulle taas viime kuussa, että "oo itelles armollisempi!". Voishan tuota kokeilla, ettei asettaisikaan mitään sen kummempia tavoitteita ja raameja, vaan elelis vaan tätä elämää siten, että voi hyvin. Omista arkipäiväisistä valinnoistahan se on kiinni.

Saatiin muuten tehtyä valmiiksi se Konstan huone! Siitä tuli ihana ja itselle tuli hyvä mieli, kun sai lopultakin sen tehtyä. Laitan tän kirjoituksen loppuun kuvia. Keväälle onkin luvassa touhua ihan kodin ulkopuolelta, niin tänne ei tarvitse suunnitella projekteja. Työrintamalla on mukavasti vaihtelun tuulia
puhaltamassa, pääsen huhtikuussa taas luennoimaan täydennyskoulutukseen ammattikorkeakoululle ja kesäkuussa on luvassa pientä työmatkaa Helsinkiin. Maaliskuussa on myös yksi Helsingin reissu tulossa, en olekaan koskaan aiemmin siellä näin usein ravannut. Kesällä sitten Konstakin pääsee mukaan, pitäähän se lomalla viedä Korkeasaareen. Mutta nämä kevään reissut on ihan minun omia juttuja.


Meidän ei tarvii Konstan kaa ulkoilla yksin, kun elukat on mukana aina <3
Tuli muuten vielä mieleen, että toisella käyntikerralla sanoin vyöhyketerapeutille, että olin omassa kuplassa kun hän teki hoitoa. Sellaisessa horrosmaisessa tilassa. Hän heitti siihen, että hyvä etten ollut kenenkään toisen kuplassa. Niin. Siinä hetkessä en, mutta monesti miulla on taipumus mennä toisten kuplaan ja unohtaa se oma jonnekin. Silloin ajattelin, että hoitakoot muut omat kuplansa, miulla on näköjään tässä omassa tekemistä ihan tarpeeksi. Kokeilen keskittyä nyt siis tähän. 

Huomenna ystäviä tapaamaan kaupunkiin, ihanaa. Mukana kummityttö 8kk, kummipoika 1v3kk ja tietenkin Konsta 1v7kk. Hulinaa luvassa siis. 

Milloin viimeksi olet kurkistanut omaan kuplaan ja katsonut mitä sinne kuuluu? 




Isojen poikien sängyssä päikkäreillä <3
Portin takaa lähtee rappuset alakertaan. Saa nähdä milloin poika alkaa nukkua yöt yläkerrassa, kun meidän makkari on alhaalla... teini-iässä? ;)
 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

"Huomaa, että jos sinulla on aikaa nurista ja valittaa jostakin, sinulla on myös aikaa tehdä jotain asialle." - Anthony D'Angelo

Mikä hitto siinä on, että aina kun erehtyy luulemaan, että aurinko paistaa ja ei ole kuin elellä elämää, niin jostain nurkan takaa tulee jokin mieletön myrsky johon ei ole osannut varautua? Ei millään jaksaisi keräillä itseään kasaan aina uudestaan ja uudestaan. Sitten ei enää osaa nauttia auringon paisteesta, vaan odottaa seuraavaa myrskyä. Seisoo jo valmiiksi silmät kiinni ja kädet korvien päällä, odottaen rysähdystä. Sitten, kun sitä ei tapahdukaan niin pakkohan se on uskaltaa jatkaa elämää. Toiset jää siihen seisomaan ja itkemään, mutta minä en millään haluaisi olla sellainen.

Tekisi mieli poistaa  blogi, käpertyä itsesäälin verhoaman peiton alle ja surkutella sitä, miten en saa nykyisin mitään aikaan. Ympärillä on negatiivisuutta, voin huonosti eikä omia vahvuuksia löydy millään.  Leikin pojan kanssa ja nautin siitä, mutta mitään muuta en ole tehnyt. En ole oikeasti tehnyt mitään niistä asioista, joista ennen sain energiaa. En ole käynyt ratsastamassa moneen kuukauteen, kirjoittanut, liikkunut, mitään. Ei jaksa, ei kiinnosta. Tänään meillä oli töissä työnohjaus ja siellä kuulin hyvän vertauksen: on ihmisiä, ketkä sairastavat syöpää ja haluaisivat toipua ja tekisivät mitä vaan sen eteen. Mutta sitten on ihmisiä, ketkä voivat huonosti ja heillä olisi mahdollisuus toipua, mutta he eivät halua tehdä asian eteen mitään. Minulla on mahdollisuus muuttaa tämäkin olotila, kukaan muu ei tee sitä minun puolesta. Ei huvita, enkä jaksa. Mutta oon nyt muutaman kuukauden vellonut surussa, pettymyksessä, itseinhossa ja ties missä. Voimathan se on vienyt. Olen miettinyt työpaikan vaihtoa, muuttamista onakotitalosta pois, opiskeluja ja vaikka mitä, mutta onneksi tajuan myös sen, että ulkoisia asioita muuttamalla en voi paeta tunteitani. Monesti on tehnyt mieli myös erakoitua ja olla pitämättä yhteyttä keneenkään.

Mitä meidän myrskyyn sitten kuului? Jotain aivan hirveää, josta en haluaisi kirjoittaa. Itkettää pelkkä ajatuskin, mutta tiedän, että jos haluan edetä niin läpi se on käytävä. Meille todella rakas kummityttö sairastui yllättäen vakavasti ja viikon sairastamisen jälkeen hän nukkui pois 8-vuotiaana. Epäuskoa, järkytystä, ahdistusta, epätoivoa, surua. Valtavaa surua. Vihaa ja raivoa, miten niin voi käydä. Miten ihmeessä voisin tukea tytön vanhempia ja sisaruksia? Tein syksyllä olevinaan surutyötä, mutta viime aikoina olen tajunnut sen alkavan vasta nyt. Syksyn aikana kävin myös töissä, oli hautajaiset, Konstan päivähoidon aloitus, ystävän polttarit ja häät joissa olin kaason ominaisuudessa. Järjestin hautajaisia ja häitä arjen ohella. Konsta sairastui heti päivähoidon aloituksen jälkeen ja syksyn tapahtumien takia olin todella hysteerinen ja menettämisen pelko oli valtava. Jouluna oltiinkin sitten oksennustaudissa. Viime vuosi oli kaiken kaikkiaan varmasti yksi raskaimmista mitä olen koskaan käynyt läpi. Alkuvuodesta en muista paljoakaan, se oli aikaa kun en saanut nukkua. Sitten sain nukkua ja pari kuukautta meni ihan hyvin. Ja sitten mentiin taas.

                                                                        Nooralle <3

Sen olen työssäni oppinut, että jos ihminen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan, surkuttelemaan, syyttämään muita omasta kaatumisestaan ja vaatii toisia nostamaan hänet ylös, niin lopputulos on väistämättä seuraava: ne ihmiset, ketkä ovat mukana kulkeneet, eivät loputtomiin jaksa seisoa siinä vieressä. Kuunnella sitä itsesääliä ja miettiä, että miksi hitossa tuo ei nyt tee asian eteen jotain. Eihän kukaan sellaista jaksa. Lopulta ne läheiset jatkaa matkaa, sillä he tajuavat sen olevan ainoa vaihtoehto jos he haluavat jatkaa omaa elämäänsä. Minä en halua huomata vuosien päästä, että olen jäänyt maahan makaamaan ja kaikki ystävät ja läheiset ovat jatkaneet matkaa. Niinpä ystävien ja läheisten tuella nousen tästäkin. Se on ainoa vaihtoehtoni. Pakko myöntää, että kauheasti tekisi mieli jäädä vielä kieriskelemään itsesäälissä. Miettiä vaan niitä omia huonoja puolia ja moittia itseään siitä, kun ei ole saanut mitään aikaan. Rehellisesti sanottuna, en ole nähnyt itsessäni mitään hyvää moneen kuukauteen. Se on minulle tyypillistä. Kun kriisi tulee ja vaikka se ei liittyisi henkilökohtaisesti minuun millään tavalla, niin helposti kuitenkin vaivun sellaiseen tilaan, jossa huomaan sättivän itseäni. Mutta. Sitten tulee se järki. Me ei tiedetä milloin tämä elämä loppuu. Jokaisella on yksi sellainen käytettävänä. Miten haluan käyttää omani?

Kyllä tästä noustaan. Hitaasti, mutta varmasti. Tämäkin oli jo alku, kun sain itseni koneelle.
Uusi vuosi, uusi harrastus?
Huomenna jos kävisi koiran kanssa lenkillä. Meidän on pitänyt jo vuoden ajan tehdä yläkertaan Konstalle oma huone (tai siis siivota ja järjestellä se). Viikonloppuna olisi tarkoitus vihdoin tehdä se. Mutta jos ei saadakaan ajoiksi, niin kokeilen olla sättimättä itseäni siitä. Ensi viikolla pääsen siskon luo. 4h junassa ihan yksin, kahtena päivänä peräkkäin. Otin itselleni hieman opintoja keväälle töiden ohelle. Life goes on. 

Parempaa vuotta 2017 kaikille <3 Ja suuri kiitos ystävilleni, kun olette jaksaneet. Kaikki te, mutta erityisesti 4 sairaanhoitajaystävääni ansaitsee maininnat, sillä te olette jaksaneet kuunnella hysteerisiä valituksiani väsymyksestäni, keittää teetä, tsempata ja käyttää ammattitaitoanne ja selittäneet miulle syksyllä asioita, joita en ymmärtänyt. Kiitos siis Kaisa, Satu, Milla ja Salla <3

Mummeli, joka oli taas yhdessä kriisissä tukena <3

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

"Ei pidä koskaan yrittää olla onnellinen. On mieluummin yritettävä elää oikein, silloin onni tulee sivutuotteena." - Gustaf af Geijerstam

Tuo otsikko taas jotenkin osui ja upposi. Ei voi olettaa ja odottaa, että onni ja onnellisuus tupsahtaa tupaan. Valittamalla ei onnea saavuta. Kaikki lähtee siitä, että ottaa vastuun omasta elämästään ja ITSE toimii ja tekee asioita itsensä hyväksi. Ei voida muuttaa toisia ihmisiä eikä aina olosuhteitakaan. Näillä mennään mitä on. Jos toistuvasti huomaa olevansa pahalla tuulella, kiukkuinen, masentunut, väsynyt tai mitä vaan, niin siinä kohtaa pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, että miten voisin itse omalla toiminnalla muuttaa tilannetta. Monesti sorrun pitäisi-pitäisi-sitten-kun-virteen: Pitäisi liikkua, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi olla pitämättä joihinkin ihmisiin yhteyttä kun tulee vain paha mieli jos yrittää. Alan liikkua sitten kun arjessa alkaa olla sille aikaa, syön terveellisemmin sitten kun poika nukkuu kunnolla yönsä... Suoraan sanottuna tuo on ihan paskapuhetta ja tekosyitä toisensa perään. Olen ollut vain laiska ja odottanut, että kunhan olosuhteet muuttuu niin sitten minäkin muutun. Ei se niin vaan mene. Eikä se riitä, että tietää miten pitäisi toimia, vaan pitää myös toimia.

Muista myös tarkastella omaa asennetta: näätkö kuvassa synkän metsän vai auringonnousun? Minä lähdin aamulenkillä aurinkoa kohti, se oli minun valinta :)


Viimeksi mietiskelin haasteita. Asetin itselleni suuren haasteen ja lähdin mukaan Fitfarmin superdieettiin. Kyseessä on siis 6 viikon ohjelma jossa tulee oman tavoitteesi mukaan ruokavalio ja treeniohjelma. Näin viikon jälkeen ainoa kysymykseni on ollut, että miksi oi miksi en ole aiemmin lähtenyt tähän mukaan?! Olen aiemmin ajatellut, että koska minulla ei ole ylipainoa niin kyseinen dieetti ei ole minua varten. Enkä nytkään ajattele asiaa dieettinä, vaan sokerikierteen katkaisemisena, säännöllisen ruokarytmin tavoittelemisena ja liikunnan arkeen saamisen apukeinona. 

Ensimmäisen viikon jälkeen olo on mitä parhain. Ruokavaliossa on tarpeeksi vaihtoehtoja, ei pelkästään rahkaa ja raejuustoa :D Minä selvästikin tarvitsen selkeät ohjeet, että mitä syön ja milloin syön. Koska painonpudotustarvetta minulla ei ole, niin olen hieman soveltanut ohjeita. Lisännyt esim. kuitua ja hiilaria iltapalalle real-leivän muodossa ja syönyt joka aamu kaurapuuron, vaikkei ohjeissa välttämättä sitä ole sille päivälle. Olen syönyt maitoon tehtyä makaronilaatikkoa, vehnäjauhoon tehtyä jauhelihakastiketta jne... enkä ole myöskään punninnut ruokiani, en halua elää elämääni vaa'an kanssa. Tavoitteena on, että koko perhe syö terveellistä kotiruokaa ja ruokarytmi on säännöllinen. Sinänsä uuden ruokavalion omaksuminen on ollut minulle helppoa, sillä meillä ei muutenkaan syödä valmisruokia tai rasvaista ruokaa. Mutta on tässä silti ollut opettelua. Kasvisten määrä on lisääntynyt huimasti, ylimääräiset kastikkeet ja ruokakermat jääneet pois, leipää syön enää iltapalalla enkä siihenkään laita kun ohjeiden mukaisesti vähärasvaista juustoa ja kasviksia. Mutta ennen kaikkea se jatkuva napostelu on jäänyt pois. Kahvileivät, karkit, suklaat, välipalaleivät, keksit, jäätelö... 


1.5 vuoden tauon jälkeen täällä taas!

Liikuntaa on kuulunut kuluneeseen viikkoon erittäin paljon. Olen käynyt kaksi kertaa ratsastamassa, 4 kertaa lenkillä, tehnyt kahvakuulatreenin, ulkotreenin ja käynyt vihdoin ja viimein siellä salilla! Ja kas kummaa, nämä kaikki ovat mahtuneet arkeeni töitten ohella ja aikaa on riittänyt pojan kanssa ajan viettämiseenkin. Ajattelin tähän ryhtyessäni, että hitto jos miulla on ollut aikaa löhötä sohvalla niin on miulla aikaa liikkuakin. Eikä se ole kuin 1-1.5h päivässä. Vuorokaudessa on 24 tuntia. Hyvin ehtii jos vaan haluaa. Ja lepopäivätkin on tärkeitä! 
Marakin tietää, että vettä pitää juoda treenin jälkeen!

Ja mitä muutoksia on tapahtunut viikon aikana? Vireystaso on noussut ihan mielettömästi! Herään aamulla virkeänä, en ole työpäivän jälkeen väsynyt enkä koe tarvetta päiväunille. Nukahdan paljon helpommin kuin aiemmin enkä heräile yöllä. Ei ole jatkuvaa makean himoa. Ei itseasiassa ole yhtään. Turvonnut olo on myös poissa ja se myös näkyy. Dieetin ohjeisiin kuului ottaa aloitusmitat ja viikon jälkeen voinkin todeta, että vyötärönympärys kaventui 4cm! Ja väitän, että se kaikki oli turvotusta. Paino on tippunut 1kg, eli jälleen voidaan todeta ettei sitä painovaakaa kannata tuijottaa liikaa kun se muutos näkyy muualla. 

Olen kokenut Fitfarmin ammattilaisten tuen foorumilla erittäin hyvänä, saa kysyä ammattilaiselta jos jokin asia askarruttaa ja salainen fb-ryhmä mahdollistaa vertaistuen. Myönnän, että olin aika skeptinen kyseistä konseptia kohtaan, mutta sitten kuulin hyviä kokemuksia ja ajattelin ettei siitä haittaakaan ole. Ja ainakin ensimmäisen viikon jälkeen oma motivaatio on yhä tallella. Huomasin, että en todellakaan ole liikkunut riittävästi aiemmin. Minä arvioin liikunnan tehokkuuden sillä, että jos en ole hionnut kunnolla ja seuraavana päivänä ei tunnu missään niin sitten en ole liikkunut tarpeeksi tehokkaasti. Aiemmin olen sortunut siihen tekosyyhyn, että "kyllähän sekin on hyvä, jos edes vähän käy kävelemässä jne". Ei se ole yhtä hyvä. Ja suositushan olisi, että aikuiset parantaisivat kestävyyskuntoa lenkkeilemällä jne useana päivässä viikossa yhteensä vähintään 2.5h ja sen lisäksi lihaskuntoa tulisi kohentaa ainakin 2 kertaa viikossa.

Nyt ehtii äitikin arpoa kasvisostastolla ;)
Tuo unenlaadun parantuminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Ihan käsittämätöntä miten virkeä olo voi olla päivisin! Jälleen kerran suosittelen uniongelmista/väsymyksestä kärsiviä kiinnittämään huomiota omiin syömisiin ja siihen, että liikkuuko tarpeeksi! Mielestäni jokaisen lääkärinkin pitäisi patistaa ihmiset liikkumaan ja syömään oikein eikä määräillä unipillereitä...
Saa nähdä millainen fiilis on viikon päästä, mutta nyt 
 on hyvä! Kuluneella viikolla ehdin näiden treenien ym lisäksi nähdä ihanaa ystävää ja hänen tytärtään kun olivat pitkästä aikaa täällä päin käymässä. Muskarissa käytiin ja naapurikaupungissa toisen kaverin luona. Eli sosiaaliselle kanssakäymisellekin on aikaa riittänyt ;) 

Liikkukaa ihmiset liikkukaa, ja syökää hyvin :)


Aiheeseen liittymätön, mutta ah niin ihana kuva. Pienellä miehellä oli ihmettelemistä, kun peltoa kynnettiin :)

 

lauantai 24. syyskuuta 2016

Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan pelon hallintaa. - Rudyard Kipling

Milloin olet viimeksi ylittänyt itsesi? Tehnyt jotain sellaista, joka vaatii paljon rohkeutta? 
Minä pidän itseni haastamisesta. Vaikka jännittää ja mietityttää, ehkä ahdistaakin, niin enemmän yleensä harmittaa jos jokin asia jää toteuttamatta. Puhuttiin yhtenä päivänä kotona siitä, miten edellisellä Saksan reissullamme minä uskalsin neuvoa jollekin saksalaiselle tien rautatieasemalle. Ja tein sen siis saksaksi. Minä, joka olen joskus lukiossa lukenut pari vuotta saksaa ja kirjoittanut siitä ylioppilaskokeessa huonoimman mahdollisen arvosanan. Mutta olisiko ollut parempi, että minä olisin oman pelkoni takia jättänyt neuvomatta tietä? Mitä minulle olisi voinut tilanteessa sattua? Ei niin yhtään mitään. Tämä kyseinen ihminen kiitti avusta ja kertoi ymmärtäneensä minun ohjeeni. 

Minua harmittaa suuresti ihmiset, ketkä antavat omien pelkojensa takia elämän lipua ohi. Ehkä on unelmia, mutta niitä ei uskalleta toteuttaa. Ei uskalleta tehdä asioita yksin, vaan joka asiaan pitäisi olla kaveri mukana. Miksi? Olen huomannut, että vaikka minulla on paljon ystäviä niin kaikkia ei kiinnosta samat asiat kuin minua. Ja se on mielestäni äärimmäisen hyvä asia, että jokaisella saa olla ne ihan omat kiinnostuksen kohteet. Niinpä olenkin käynyt yksin katsomassa elokuvan, käynyt kahvilla yksin, aloittanut harrastuksia, käynyt koulutuksia. Nämä kaikki asiat olisi jääneet tekemättä, jos olisin antanut omien jännitystilojeni ja pelkojeni ottaa vallan. Mitä olisin sen ajan tehnyt? Istunut kotona ja voivotellut, miten elämä on tylsää ja ankeaa? Miksi jättää kokeilematta, jos jotain parempaa voisi olla luvassa? Jos meille on annettu yksi elämä, miksi jättää se käyttämättä? Vaikka se vaatisikin, että pitää lähteä pois omalta mukavuusalueelta. Kukaan muuhan sitä meidän puolestamme tee, vaan se pitää tehdä itse. Kukaan muu ei ole vastuussa elämästämme, kuin me itse. Ja rohkeuskin on kuin lihas; se kasvaa vain jos sitä käyttää. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen antaa. Ja pitää aloittaa pienistä teoista. 




Olen miettinyt, miten haluaisin jatkossa itseäni haastaa. Työelämässä tartuin uuteen haasteeseen, vaikkakin se pelottaa ja jännittää jo etukäteen. Mutta silti olen kuitenkin asiasta innoissani. Minua on pyydetty luennoimaan työstäni eräässä täydennyskoulutuksessa. Jos tämä toteutuu, niin tulen kyllä kertomaan miten meni. Esiintymispelkoisena ihmisenä koen ottaneeni ison askeleen. Kuitenkin näissä tilaisuuksissa minulla on se "työminä" päällä. Tilanteessa minun ei tarvitse olla omana itsenäni, vaan kerron asiasta josta minulla on tietoa. Se helpottaa hieman. 

Mutta miten haastaisin itseäni arjessani, tänä päivänä? Sinne kuntosalille menemisestä on tullut yksi haaste. En vaan olevinaan löydä aikaa tai mielenkiintoa. Pohjalla siellä on kuitenkin taas pelko ja jännitys. Mitä minusta ajatellaan, jos menen sinne? En ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen, itse asiassa olen täysin rapakunnossa enkä mahdu enää vanhoihin treenivaatteisiini. Mutta eipä tässä nyt muu auta, kuin kaivaa vanhat verkkarit jostain ja puskea itsensä sinne. Sitä kuitenkin haluan tehdä ja tiedän, että siitä tulee hyvä mieli, kun tekee jotain hyvää itsensä eteen. Ja tiedän, että ne muut siellä eivät kiinnitä huomiota minuun, he ovat siellä itsensä takia eivätkä kyttäämässä, että milloin tämä rapakuntoeukko raahaa itsensä sinne. Edes minä en ole niin itsekäs, että ajattelisin kaikkien huomion kiinnittyvän heti minuun kun astun salin ovista sisään :D 

Entäs pidemmän ajan haaste? Unelma? Jonain päivänä aion lähteä ulkomaille ihan yksin. Vaikka vain viikonlopuksi. Mennä lentokentälle yksin, hoitaa lähtöselvityksen, lennon, siirtymisen kentältä hotellille, ravintolassa ruokailun ja kaupunkiin tutustumisen ihan yksin. Liikkumisen ja asioinnin englanniksi. Minähän en puhu englantia, reissuissa ollessamme A on hoitanut puhumisen ja minä olen ollut pääosin hiljaa. Vitsi miten olisinkin itsestäni ylpeä, jos selviäisin tuollaisesta reissusta! Toiset ovat matkustelleet paljon ja heille tällainen on varmasti arkipäivää, mutta minulle tuo on sellainen asia, johon uskallus ei ole vielä riittänyt. Vaikka pidänkin matkustelusta mieheni kanssa, joka on ihan mahtava matkakumppani, tai ystävien kanssa matkustamisesta, niin silti haluaisin kokeilla, pärjäisinkö ihan yksin. Ja nauttisinko reissusta yksin? Kokisinko oloni yksinäiseksi ja turvattomaksi vai olisinko iloinen siitä, että nään uutta kaupunkia ja kulttuuria? Tähän en saa vastausta muuten, kuin kokeilemalla. Se ei tapahdu tänä vuonna, eikä ehkä ensi vuonna, mutta varmastikin joskus. 

Haastan lukijat pohtimaan, mitä olette jättäneet pelkojenne takia toteuttamatta? Muutto uudelle paikkakunnalle? Leffassa käynti? Yksin bussilla matkustaminen? Parisuhteen solmiminen tai eroaminen? Uuden harrastuksen aloitus? Työn hakeminen? Kahvilaan yksin meneminen?
Ja mitä pahaa OIKEASTI voisi tapahtua, jos menisitte pelkoa päin? Toteuttaisitte unelmaa? Jos se ei onnistu tai tunnu hyvältä, niin ainakin voisi jatkaa elämää tietäen, että on yrittänyt. 

Mitäs tänne metsän keskelle arkeen muuta? Valokuvausta pitkästä aikaa! Syksy Syksy Syksy! Kuluneen viikon aikana olen nähnyt myös paljon ystäviä vapaapäivinäni. Nyt alkoi vapaa viikonloppu ja olin suunnitellut, että käyn ajamassa Maralla kärryillä ja oikeasti pusken itseni sinne salille. Olin suunnitellut myös, että käyn huomenna katsomassa kaverin kuukauden ikäistä vauvaa. Noh, eipä taas asiat menneet kuin minä olin suunnitellut, vaan tänään heräsin aamulla kurkkukipuun ja tukkoiseen, väsyneeseen oloon. Ajattelin kerrankin kuunnella kehoani ja pysytellä sisätiloissa viikonlopun. Enkä rehki. Ensi viikolla on täysi työviikko ja A lähtee neljäksi päiväksi työporukan kanssa Saksaan, joten kädet on täynnä pojan, eläinten ja kodin hoidon suhteen. 

Paljon kivoja juttuja on tulossa/menossa, lenkkeilystä on vihdoin tullut lähes päivittäinen rutiini, ruokailut on taas kohdillaan, lähdetään ystävien kanssa parin tunnin issikkavaellukselle reilun viikon päästä, koiravanhus Sara on taas ollut säännöllisten lenkkien ansiosta paremmassa kunnossa... Flunssasta huolimatta mieli on hyvä, ei voi valittaa. Ai niin! Keksin taas yhden asian missä on mennyt pieleen ruokalujen suhteen! Olen syönyt/napostellut janooni! En huomaa tunnistavani janon tunnetta, mutta nyt olen pakottanut itseni juomaan enemmän ja olen huomannut, ettei ole enää niin suurta tarvetta jatkuvasti napostella jotain. Mahtavaa tehdä tällaisia huomioita :)

Koti, mökki metsän laidassa <3


Meidän lenkkipolku :)


Nää kaks <3

torstai 15. syyskuuta 2016

"Oppikaa ajattelemaan, ennen kuin kirjoitatte." - Nicolas Boileau

Viime tekstin jälkeen tuli jotenkin typerä olo. Oma teksti tuntui naurettavan lapselliselta ja pinnalliselta ja meinasin lopun siitä poistaakin jälkikäteen. Mutta olkoon, ei aina voi olla fiksu aikuinen... ehkä olisin kuitenkin voinut ajatella enemmän, ennen kuin kirjoitan. 

Nyt ei ole mitään tiettyä teemaa mielessä, mutta kirjoittaa pitää. Mies lähti lintumetsälle iltapäivällä, poika meni puoli tuntia sitten nukkumaan. Minä laitoin ulos lyhtyihin kynttilät ja ajattelin istua hetkeksi ajatusten ääreen. 

Ihan ensimmäisenä pitää hehkuttaa sitä, että tässä talossa VIHDOIN nukutaan!!! Poika lopetti yöheräilyt minun töiden alkamisen kunniaksi. Tuntuu mahtavalta. Olen saanut nukkua heräämättä yli 7h unia, ehkä aamuyöstä nappaan pojan omasta sängystä kainaloon, mutta muuten täällä nukutaan. Maailma näyttää ihan erilaiselta levännein silmin katsottuna. 8kk sitä valvomista kestikin. Töiden aloitus on väsyttänyt ja en voi edes kuvitella tätä väsymyksen määrää jos vielä yöt valvottaisiin. 

Niin, se töiden aloitus. Töihin palasi täydellinen suorittajatyöntekijä, jonka pitäisi omasta mielestään handlata työt heti samalla työtahdilla kuin ennen äitiyslomalle jäämistä. Ja töitten jälkeen pitää ehtiä nähdä kavereita, vierailla mummojen luona pojan kanssa, lenkkeillä, käydä muskarissa, viestitellä ystävien kanssa pojan mentyä nukkumaan... onneksi ystäväni tuntee minut ja yksi heistä sanoi suoraan, että nyt taitaa olla liian kova vauhti. No niinhän se oli. Stop. En muuten lähtenyt sinä päivänä enää töitten jälkeen lenkille. Ja töissäkin hölläsin. Sen verran otin töitten aloituksesta stressiä, että ensimmäisen työviikon aikana oli joka päivä päänsärkyä ja vatsakin meni ihan sekaisin. Työkaveri sanoi, ettei minusta näkynyt stressaaminen mitenkään ulospäin. Pitäisi opetella senkin näyttämistä. Ehkä se tulee vielä. Mutta nyt helpottaa kun sain kiinni noista fyysisistä oireista. Uskon siihen, että kroppa kertoo pitkälti siitä, missä kunnossa meidän pään sisus on. Ja minulle kroppa kertoi, että "rauhoitu nyt hyvä ihminen!". 


En ole käynyt ratsastamassa tai missään yksin töitten aloituksen jälkeen. En ole ehtinyt, tai siis olisin, mutta olen halunnut viettää aikaa pojan kanssa. Kun vuoden vietti 24/7 yhdessä, niin nyt tuntuu, että ollaan jatkuvasti erossa. Vaikka todellisuudessa ero on 8h/pv. Huomenna on vapaapäivä ja päätin, että menen ratsastamaan päiväuniaikaan. Tulee kyllä tarpeeseen tuulettaa päätä. Ajattelin lähteä metsälenkille tai vähintäänkin painelemaan pitkin peltoja... ja illalla lähdetään A:n kanssa kaupunkiin syömään ja katsomaan Teit meistä kauniin- elokuvaa. Odotukset on korkealla, Apulanta on ollut meidän molempien lempibändi  ihan sen alkuvaiheilta saakka. 

En tiedä saako niin sanoa, mutta minusta tuntuu, että olen jollain tapaa parempi äiti pojalleni nyt, kun käyn töissä. Ihan eri tavalla jaksaa innostua pojan touhuista ja olla läsnä. Ja kyllä se vaikuttaa omaankin jaksamiseen, kun aamuisin on syy katsoa peiliin, kammata  hiukset ja tulee lähdettyä kotoa. Kotona ollessa täällä metsän keskellä oli ihan sama minkä näköisenä tuolla ulkona hiihteli menemään. 

Liikuntaa olen kovasti yrittänyt harrastaa, välillä jumppaillut ja käynyt lenkillä. 1-vuotiaan mielestä on todella hauskaa, kun meikäläinen tekee askelnousuja hiekkalaatikon reunalla, haarahyppyjä tai kyykkykävelyä poika sylissä. Välillä pitää improvisoida :D Mutta kun kävin töiden puolesta pyörähtämässä tutulla kuntosalilla, niin tuli kyllä kaipuu sinne. Raskausaikana kävin salilla vähintään 2krt/vko. Synnytyksen jälkeen en ole käynyt kertaakaan, eli yli vuoteen! Ehkä tässä syksyn mittaan löytyy aikaa siihenkin.  

Toivon, että jokainen pysähtyisi joskus kuuntelemaan omaa kehoaan. Mitä se sinulle kertoo? Voiko se hyvin? Jos ei, niin voiko mielesi hyvin?  

Meilläkin A tietää tasan, mistä narusta kannattaa vetää ;)